Meidän perheessä surraan perheenjäsentä. Vaikka meillä on eläimiä ehkä kymmenen normiperheen tarpeiksi, yhdenkin puuttuminen saa tilan tuntumaan kovin autiolta. Mieli ei millään meinaa taipua ajatukseen, että näinkin voi käydä. Näinkin voi käydä myös meille.
Mies teki viikkotolkulla töitä, että koko piha saatiin aidattua. Portteja vahdittiin sydän kurkussa, että onhan ne nyt varmasti kiinni? Onko koirat näkyvissä? Onko kukaan nähnyt Voittoa?
Siitäkin huolimatta nuoren uroksen veri veti maailmalle. Se ei halunnut tulla sisälle, se halusi mennä naapuriin moikkaamaan Velmua. Se hyppäsi yli ja könysi ali, melkoisen ketterästi painaakseen kuitenkin liki 60 kiloa. Sitä haettiin monta kertaa. Ja sitten viimeisen kerran.
Kovin usein me ei Miehen kanssa iltariennoissa rampata. Mutta nyt mentiin oikein konserttiin. Sillä aika Voiton päähän iski idea - jos riittävän kauan temuaa, voisiko oven ehkä askarella auki? Puhelimet oli suljettuna, kun naapuri yritti tavoittaa kertoakseen kaksikon taas saapuneen visiitille. Kun väliajalla laitoin puhelimen päälle, oli ehkä jo liian myöhäistä. Pyysin naapuria ottamaan koirat kiinni, mutta ne olivat jo kadonneet matkoihinsa.
Kotitiellä seisoi Aapo, yksin ja hädissään. Voittoa etsittiin aamuyölle, ei löydetty. Aamun kajossa lähdin taas liikkeelle ja löysin sen melkein heti tien viereltä. Räntää sateli pienen miehen päälle.
Voitto oli Ipanan paras kaveri, ja meille kaikille niin kovin rakas.
Kun Ipana tiedusteli, että "Eikö sellainen maailma olisi ihana, jossa syntyisi aina vaan uusia Voittoja, eikä kukaan koskaan kuolisi?", vastasin, että kyllä.
Kyllä se olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti