Nokkela nuorisohevonen

Laskeskelin, että meillä on reilu puolivuotinen yhteiselämää takana nuorisohevosen kanssa. Sani, virallisemmin Wiiskulman Shoney, saapui ranchille juuri ennen juhannusta, kun tarvittiin toiselle tupsujalalle seuraa laitumelle. Sani on toistaiseksi meillä ylläpidossa, mutta kevään aikana pitäisi tehdä päätöksiä siitä, jääkö tyttö meille ihan omaksi hevoseksi.

 

Ei ole ihan yksinkertaista tuo nuoren hevosen kanssa temmeltäminen. Ei varsinkaan, jos asialla on ihan ensimmäistä kertaa, kuten minä nyt.  Sani on tasan ensimmäinen nuorisoseuran edustaja minun elämässä, enkä siksi aina ihan tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Hirmuinen halu olisi kouluttaa siitä maailman hienoin hevoinen, mutta välillä iskee epävarmuuden hetki. Onkohan mulla mitään hajua siitä, mitä olen tekemässä?  Itse ajattelen niin, että vika on aina riimunnarun kaksijalkaisessa päässä, jos homma ei toimi. Sitten kun yksinään pähkäilee asioita (mieluiten aamuyöllä), niillä on tapana saada aivan yltiöpäiset mittasuhteet. Entä jos pilaan tämän hevosen lopullisesti? Maailma on varmaan jo kaatumaisillaan... Siinä vaiheessa lähtee paniikkipuhelu jollekin viisaammalle, ja taas alkaa henki kulkea.

Mitään ylimaallisia ongelmia meillä ei edes ole ollut. Mutta koska täällä on  totuttu näihin automaattiversioihin, olemme olleet vähän äimissämme välillä, kun nuorisohevonen tekee jotain muka ihan kummallista. Kuten taannoin, kun se yhtäkkiä keksi ruveta pureskelemaan meitä taluttaessa. Mies veti jo liinat kiinni - jos tuo ei lopu, saa tamma lähtöpassit. Kunnes sitten luin jostain, että niillähän voi piru vie vaihtua vielä hampaatkin tässä iässä! No kappas, pureskelu jäi pois ihan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 

 

 

Sama juttu oli narussa ryntäilyn kanssa. Oli kausi, jolloin tamman taluttaminen tarhasta talliin oli aivan hanurista. Tehtiin jos jonkunlaiset kevätjuhlaliikkeet, ettei homma menisi puolijuoksuksi. Kunnes sitten eräänä päivänä - simsalabim- ei ollutkaan enää kiirettä. Kuuluvat kuulemma kehitykseen nämä tämmöiset vaiheilut. Tällä viikolla se keksi, että kun oikein makoisasti haukottelee kesken harjoituksen, ei samalla ehkä voi kävellä. Haukotteli siinä sitten menemään vartin verran saman tien.

Paljon ollaan harrastettu maastakäsin juttuja ja käsittelyä ylipäätään. Ohjasajoa on kokeiltu muutaman kerran, on irtohypytetty ja ihmetelty puomeja. Satulakin viritettiin selkään ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tämän neidin paras puoli on se, että se on aina valmiina toimintaan. Eniten hommaa tuottaa edelleen paikallaan seisominen. Aluksi se oli ihan mahdotonta steppailua, nyt sujuu jo aika mukavasti. Paitsi, että kavioiden vuolemisessa olisi ihan jonkun verran toivomisen varaa. Hevosella, ei kengittäjällä.

Silti tuo tammanalku on sulattanut sydämeni tässä talven mittaan. Se hörisee joka kerta, kun kävelen tarhan ohi. Kun huutelen portilla, se tulee luokse niin paljon kuin kavioista lähtee. Ja niistä muuten lähtee, vähän turhankin rivakasti. Jossain vaiheessa, kun selkään pitäisi kavuta, vedän varmaankin jääkiekkomaalivahdin kamat päälle.
Varmuuden vuoksi.