tiistai 16. tammikuuta 2018

Voi sinnuu Reino!

Vuosi 2017 oli jotenkin aivan hanurista. Kiitos ja adios - emme jää kaipailemaan. Oli paljon menetyksiä, haasteita työrintamilla ja kaiken kaikkiaan nihkeä meininki. Loppuvuodesta tilanne alkoi jo naurattamaan, eikä vähiten siksi, koska kalenteri kiikutti väistämättä kohti vuodenvaihdetta.

Marraskuussa meillä aloitettiin odotus. Odotettiin pitkään ja hartaasti. Jopa enemmän kuin joulua, vaikka sitäkin 1/3 perheestä odotti kuin kuuta nousevaa. Meillä ei edes kirjoitettu Joulupukille, koska koko perheellä oli vain yksi toive: koiranpentu.  Meille odotettiin bernhardilasta.

Työkaverini oli täysillä hengessä mukana. Hän oli seurannut vierestä rimpuiluani ongenkoukussa, ja tiesi, että välillä selkänahka oli totta vieköön nitissyt liitoksissaan. Päivien lyhentyessä hänkin oli sillä kannalla, että kun pentu nyt vaan tulisi, niin väistämättä alkaisi risukasassa ennen näkemätön auringonpaiste.

Tapaninpäivänä lähdettiin reissuun kohti pohjoista. Matkalla pakkaslukema laski 17 astetta, mutta tunnelma kipusi samaan tahtiin kohti Huihain kattoa. Tämän unelman toteutus oli kestänyt suunnilleen 35 vuotta, aina Saariston lapsista saakka. Kohta, ihan kohta on meilläkin oma Laivuri. Tai Pulivari. Tai Beethowen. Ketä näitä nyt on.

Paitsi, että tällä sankarilla on ollut nimi valmiina parikymmentä vuotta. Ystäväni salolaisella äidillä oli tapana tuumata sopiviin kohtiin, että "Voi sinnuu, Reino." Jo ammoisina yliopistoaikoina päätin, että jos minulla joskus on bernhardilainen, sen nimeksi tulee Reino. Tällä reissulla ei ristiäisiä pidelty, sen kun lyötiin valmis nimi tiskiin.

Ja siinä se nyt on, Reino. Reinikainen. Syö kuin syöttöporsas, roikkuu Aapon parrassa ja on ihan yli-ihana. Pikkumies, joka osaa pyytää hädän tullen ulos. Urhoollinen ritari, joka 8-viikkoisena asettui eteeni puolustamaan, kun tallin takaa asteli hirmuinen uhka (Isäntä).

Kyllä tässä nyt kelpaa paistatella. Tervetuloa, vuosi 2018.




lauantai 15. heinäkuuta 2017

Puutalounelmia

Toiset meistä ei vaan koskaan lakkaa haaveilemasta. Mikä sinänsä on pelkästään positiivista, koska ilman unelmia elämä olisi paitsi tylsää, myös jotensakin turhaa. Minulle unelmat ovat polttoainetta - kun mietin, mitä haluaisin elämässä vielä nähdä, tehdä tai saavuttaa, jaksan taas hypätä aamulla saappaisiini ja tarpoa eteenpäin.

Unelmia on niin erilaisia. On konkreettisia ja haihattelevia, järkeenkäypiä ja ihan silkkaa heissuliveitä. Jokainen meistä varmaankin toivoo, että saisi elää läheisten ympäröimänä terveen ja hyvän elämän. Että rahat riittäisi ja perhe pysyisi kasassa. Mutta hömppäosastolla mennään ihan muissa sfääreissä. Mitä tekisin, jos voittaisin lotossa? Jokohan meidän elinaikana saa ostaa kuulennon? Tai aikakoneen?

Ja minä hölmö haaveilen aina vaan taloista. Näen unia unelmien taloista, joissa ovi toisensa jälkeen johtaa uusiin ihaniin huoneisiin. Jännä muuten, ettei unien taloissa ole koskaan rumia tapetteja. Ei 70 -luvun hirviökirjahyllyjä, eikä vihreitä asioita. (Minun taloissani ei koskaan tule olemaan vihreitä asioita.) Päiväunelmoin eläkepäivistä alppimaisemissa ja sitten vielä vanhempana voisinkin  köpötellä siellä Fuengirolassa, jossa saa ostaa niitä Suomalaisia Asioita.

Viime aikoina unelmointi on johtanut vaarallisille teille. Olen pikkuhiljaa alkanut viritellä ajatusta seuraavasta projektikohteesta, joka voisi olla taas ihana, vanha puutalo. Isäparka saisi härslaakin, jos kuulisi asiasta, onhan me sentään jo yhdestä talonrohjosta hengissä selvitty. Mutta koska Isä ja ATK eivät ole kontaktissa, voin täällä höpötellä ihan muina naisina mitä mieleen juolahtaa.

Haluaisin vanhan koulun tai pikkukartanon. Kauniin vanhan rakennuksen, jolla olisi vanhan rouvan sielu. (Ja terve alapohja.) Siihen riittävästi lääniä ympärille, jotta saisi puuhastella rauhassa. En tiedä, haluaisinko enää samanlaista eläinkatrasta ympärille kuin meillä nyt on, mutta todennäköisesti joka ainoa kuitenkin muuttaisi mukana - eli lisäämme unelmaamme myös vanhan navettarakennuksen.

Vanhojen talojen kaipuussani olen käynyt vähän kylillä fiilistelemässä. Ensin piipahdettiin Raumalla, jonka vanha kaupunki on balsamia haaveille....



 
 

 
 

 
 

 
 

 
 



Tänään kiikutettiin muutama kana Suonenjoelle ja siellä vasta hauska paikka olikin. Iisvedellä, 5 km Suonenjoelta, on vanha työläiskortteli, jota kutsutaan Savon Pispalaksi. Kolikkoinmäki on osin hyvinkin ränsistynyt alue, mutta onneksi muutamassa talossa oli jo projektit hyvin käynnissä.  Voi vaan kuvitella, millaisia tarinoina tälläkin alueella olisi kerrottavanaan. Kun on eletty vierekkäin, tehty töitä rinnakkain, rakastettu ja riidelty raja-aitojen yli.



 
 

 
 

 
 

 
 


(toim.huom. aidat ja portit on myös niin mun juttu.)
 
 
 

 
 

 
 

 
 

 
 


 
 




 
 

 
 

 
Kuka pelastaisi tämän kaunottaren?
 
 

 
 

 
 

 
 

 
 

 
 


Saapa nähdä, millaisia tunnelmia tämän vuoden asuntomessut Mikkelissä herättävät. Etukäteen jo kitisin, etten jaksaisi katsoa enää yhtään mustaa telkänpönttöä tai kuutiota paljun vieressä, mutta urhoollisesti aiomme purjehtia Mikkeliin kuun lopulla. Toisaalta, niiden jälkeen vanhan talon hankinta voi tuntua aina järkeenkäyvemmältä idealta!

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Luontoon!

Juhannusaatosta ja kokkohommista selvittiin kärventämättä koko seutukuntaa, joten tänään oli hyvä hetki lähteä polttamaan vaihteeksi  makkara (+prosecco+raparperipiirakka+gnocchi+muutamaamuuta) kaloreita luontopolulle.

Päätettiin lähteä tutustumaan Leivonmäen kansallispuistoon - ja siitäpä tulikin meille uusi lempparikohde saman tien. Reippailtiin Mäyränkierros, mutta varmasti mennään uudelleen tutkimaan muutkin reitit, koska maisemat oli aivan uskomattoman hienot. Oli muuten todella hyväkuntoiset ja hyvin merkityt polut, iloisia juhannusihmisiä ja juuri sopiva lenkkisää. Eikä yhden yhtä ötökkää!


 

 



 

 

 



Leivonmäen luontopoluille löydät, jos lähdet Jyväskylästä Lahden suuntaan, ja seurailet opasteita joko Rutalahden kautta tai Leivonmäeltä suoraan. Näillä reiteillä pärjää hyvin myös lapset ja vähemmän vaellusta harrastaneet. Löytyy evästyspaikkaa ja uimaankin pääsee.

Ja nyt kun on oikein reippaita oltu, voidaankin alkaa pohtia illallispolitiikkaa...

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kanamaisia uutisia!

Ihan on tässä tuiverruksessa unohtunut päivittää Arwon kanalan tuoreimmat tapahtumat. Kanalan puolella on tehty melkoisia investointeja - kävi nimittäin niin, että reissulta Kaustiselle tarttui meidän matkaan peräti 6 uutta jenkkikukkoa ja laumallinen kanoja siihen tykö!

On ilo olla mukana kehittämässä silkkikanojen jalostusta täällä kotimaassa. Teen yhteistyötä White Snowflake -kanalan kanssa ja sitä kautta myös meillä siitosparvet muotoutuvat uudelleen. Lisäksi sain kunnian ottaa yhden kokonaan uuden värilinjan meille Arwolaan. Ilolla ja ylpeydellä esittelen tässä Usa -linjaiset silkit värissä Porceain. Näitä yritän saada jatkossa aikaiseksi, mutta väri on hankala jalostaa - ihan itseäkin jännittää, mitä sieltä sitten aikanaan tulee.





Muita erikoisuuksiakin mukaan mahtuu. Tämän kukkoherran piti olla alkua meidän Paint -värin kasvatukselle, mutta kukko päättikin muuttua kolmiväriseksi. Vaikka väri ei olekaan millään tavoin virallinen, yritän lisätä sitä jatkossa, koska mielestäni tämä on yksinkertaisesti upea.





Kolmaskin uutuus porukasta löytyy. Suomessa ei toistaiseksi ole kasvatettu Cuckoo väriä, mutta nyt meillä on kaksi kukkoa Suomessa, toinen meillä ja toinen White Snowflake kanalassa. Tätäkin projektia lähdetään viemään eteenpäin, kunhan nuoriherra alkaa ymmärtää jotain kanojen päälle.





Lisäksi meille saapui uudet siitoskukot väriryhmiin valkoinen, sininen ja buff.  Kaikki ovat vielä nuoria, mutta loppukesällä varmaan aletaan päästä asiaan näiden kanssa.



 
 
 
Kasvamassa on nyt myös ensimmäiset belgialaisporukan jälkeläiset. Jatkossa aion käyttää niitä yhdessä jenkkilinjojen kanssa, jotta saisimme geeniperimää laajennettua entisestään.  Kanalan puolella on siis luvassa jännittäviä aikoja tänä kesänä, ensimmäistä munaa odotellaan kuin kuuta nousevaa!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Olipahan totta vieköön kuukausi!

Jos nyt saisi esittää yhden toiveen, niin se kuuluisi seuraavasti: "Voisiko yhden kuukauden ajan olla ihan toivottoman tylsää?"

Viimeisen kuukauden jäljiltä olo on kuin mankelilakanalla. Kaikki on tiristetty, mitä irti lähtee.

Eivät nimittäin loppuneet takaiskut meidän perheessä Voitto -koiran kuolemaan. Tasan viikko katastrofin jälkeen jouduin hyvästelemään myös hevoseni, ihanan humppatukkaisen Kissen (Wiiskulman Gizella).

Sinä iltana lähdin maastolenkille tuulettamaan ajatuksiani. Tamma kulki hyvällä meiningillä, olipa jopa vähän kevättä hännän alla. Kilometri ennen kotoa hevonen sammahti yhtäkkiä aivan täysin. Kipusin alas selästä, koska pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen. Pikku hiljaa hiippailimme kotiin tutkimaan tilannetta. Päädyin epäilemään ähkyä, koska oireet täsmäsivät siihen. Suoliääniä ei kuulunut ja hevonen oli kovin kivulias. Lääkitsin tamman saman tien ja kävelytin sitä, kunnes sen olo alkoi helpottaa.

Aamulla Kisse vaikutti jo vähän paremmalta, joskin edelleen se oli varsin väsynyt. Kun hevonen kuitenkin joi ja oli jaloillaan, lähdin käymään töissä. Mies raportoi tilannetta kotoa, että ihan ok menee. Iltapäivällä seurasimme tilannetta, kunnes yhtäkkiä  tamman kunto romahti. Soitin saman tien eläinlääkärin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Ei se ähkyä ollut, ilmeisesti tammalla oli revennyt suolistossa jotakin.

Seistessäni hevosen vierellä sen laukatessa kohti taivaslaitumia mietin, että tämän väsyneempi ei ihminen enää voi olla. On myös mahdollista saada nestehukka ihan vain itkemällä.








Pari päivää tuijottelin lähinnä seinää ja kattoa. Sitten mietin, että hetkinen, nyt on aika nostaa takamus sohvalta ja ryhdistäytyä. Elämässä on edelleen paljon hyvää, vaikka punainen lanka hetkellisesti olisikin kateissa. Jos itku ei auta, toiminta yleensä auttaa.

Laadin sotasuunnitelman. Koiran kuolema ottaa edelleen niin koville, ettei toista koiraa meille varmaankaan hetkeen tule. Mutta ilman hevosta olo on kuin orvolla pirulla - eli ei kun hevoskaupoille!

Kävi aivan uskomaton sattuma. Kun päätin lähteä etsimään uutta hevosta, otin ja ostin ensimmäisen kokelaan! Mietin, että vain hullu jättää vertailematta tarjontaa, mutta minä vaan tiesin hevosen nähdessäni, että tämä on minun. Ja niin meille tuli Lancia, jättiläismäinen torintamma. A-tason tamma, jolla saisi hypätä esteitäkin. Jos sattuisi uskaltamaan.






Eikä se siihenkään vielä loppunut. Kun nämä käänteet oli suoritettu, oli tasan 2,5 viikkoa aikaa kahlata koko kiinteistönvälityslaki LKV -kokeeseen. Luin keskimäärin 6 tuntia päivässä, että ehtisin kuroa kiinni aikaa, joka eläimiä surressa humpsahti ohi. Nyt kun koe on takanapäin, fiilis on loistava. Ihan sama miten kokeessa lopulta kävi, kunhan ei tarvitse lakikirjaa hetkeen avata. Olispa mahtavaa, jos nyt saisi vaan tehdä ihan tavallisia asioita, töitä hyvällä fiiliksellä ja odotella harava tanassa pihasesonkia.

Joten tervetuloa tylsyys, täällä odotetaan avosylin!

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Luopuminen

Tänä aamuna mieli on yhtä harmaa kuin kevättä tekevä pihajäätikkö. Samoissa tunnelmissa on nyt tallustettu viikonlopun yli ja veikkaan, ettei muutosta muutamiin aikoihin ole luvassa.

Meidän perheessä surraan perheenjäsentä. Vaikka meillä on eläimiä ehkä kymmenen normiperheen tarpeiksi, yhdenkin puuttuminen saa tilan tuntumaan kovin autiolta. Mieli ei millään meinaa taipua ajatukseen, että näinkin voi käydä. Näinkin voi käydä myös meille.

Mies teki viikkotolkulla töitä, että koko piha saatiin aidattua. Portteja vahdittiin sydän kurkussa, että onhan ne nyt varmasti kiinni? Onko koirat näkyvissä? Onko kukaan nähnyt Voittoa?

Siitäkin huolimatta nuoren uroksen veri veti maailmalle. Se ei halunnut tulla sisälle, se halusi mennä naapuriin moikkaamaan Velmua. Se hyppäsi yli ja könysi ali, melkoisen ketterästi painaakseen kuitenkin liki 60 kiloa. Sitä haettiin monta kertaa.  Ja sitten viimeisen kerran.

Kovin usein me ei Miehen kanssa iltariennoissa rampata. Mutta nyt mentiin oikein konserttiin. Sillä aika Voiton päähän iski idea - jos riittävän kauan temuaa, voisiko oven ehkä askarella auki? Puhelimet oli suljettuna, kun naapuri yritti tavoittaa kertoakseen kaksikon taas saapuneen visiitille. Kun väliajalla laitoin puhelimen päälle, oli ehkä jo liian myöhäistä. Pyysin naapuria ottamaan koirat kiinni, mutta ne olivat jo kadonneet matkoihinsa.

Kotitiellä seisoi Aapo, yksin ja hädissään. Voittoa etsittiin aamuyölle, ei löydetty. Aamun kajossa lähdin taas liikkeelle ja löysin sen melkein heti tien viereltä. Räntää sateli pienen miehen päälle.

Voitto oli Ipanan paras kaveri, ja meille kaikille niin kovin rakas.
Kun Ipana tiedusteli, että "Eikö sellainen maailma olisi ihana, jossa syntyisi aina vaan uusia Voittoja, eikä kukaan koskaan kuolisi?", vastasin, että kyllä.
Kyllä se olisi.



 

 





sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nokkela nuorisohevonen

Laskeskelin, että meillä on reilu puolivuotinen yhteiselämää takana nuorisohevosen kanssa. Sani, virallisemmin Wiiskulman Shoney, saapui ranchille juuri ennen juhannusta, kun tarvittiin toiselle tupsujalalle seuraa laitumelle. Sani on toistaiseksi meillä ylläpidossa, mutta kevään aikana pitäisi tehdä päätöksiä siitä, jääkö tyttö meille ihan omaksi hevoseksi.



 


Ei ole ihan yksinkertaista tuo nuoren hevosen kanssa temmeltäminen. Ei varsinkaan, jos asialla on ihan ensimmäistä kertaa, kuten minä nyt.  Sani on tasan ensimmäinen nuorisoseuran edustaja minun elämässä, enkä siksi aina ihan tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Hirmuinen halu olisi kouluttaa siitä maailman hienoin hevoinen, mutta välillä iskee epävarmuuden hetki. Onkohan mulla mitään hajua siitä, mitä olen tekemässä?  Itse ajattelen niin, että vika on aina riimunnarun kaksijalkaisessa päässä, jos homma ei toimi. Sitten kun yksinään pähkäilee asioita (mieluiten aamuyöllä), niillä on tapana saada aivan yltiöpäiset mittasuhteet. Entä jos pilaan tämän hevosen lopullisesti? Maailma on varmaan jo kaatumaisillaan... Siinä vaiheessa lähtee paniikkipuhelu jollekin viisaammalle, ja taas alkaa henki kulkea.

Mitään ylimaallisia ongelmia meillä ei edes ole ollut. Mutta koska täällä on  totuttu näihin automaattiversioihin, olemme olleet vähän äimissämme välillä, kun nuorisohevonen tekee jotain muka ihan kummallista. Kuten taannoin, kun se yhtäkkiä keksi ruveta pureskelemaan meitä taluttaessa. Mies veti jo liinat kiinni - jos tuo ei lopu, saa tamma lähtöpassit. Kunnes sitten luin jostain, että niillähän voi piru vie vaihtua vielä hampaatkin tässä iässä! No kappas, pureskelu jäi pois ihan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 




 
 


Sama juttu oli narussa ryntäilyn kanssa. Oli kausi, jolloin tamman taluttaminen tarhasta talliin oli aivan hanurista. Tehtiin jos jonkunlaiset kevätjuhlaliikkeet, ettei homma menisi puolijuoksuksi. Kunnes sitten eräänä päivänä - simsalabim- ei ollutkaan enää kiirettä. Kuuluvat kuulemma kehitykseen nämä tämmöiset vaiheilut. Tällä viikolla se keksi, että kun oikein makoisasti haukottelee kesken harjoituksen, ei samalla ehkä voi kävellä. Haukotteli siinä sitten menemään vartin verran saman tien.

Paljon ollaan harrastettu maastakäsin juttuja ja käsittelyä ylipäätään. Ohjasajoa on kokeiltu muutaman kerran, on irtohypytetty ja ihmetelty puomeja. Satulakin viritettiin selkään ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tämän neidin paras puoli on se, että se on aina valmiina toimintaan. Eniten hommaa tuottaa edelleen paikallaan seisominen. Aluksi se oli ihan mahdotonta steppailua, nyt sujuu jo aika mukavasti. Paitsi, että kavioiden vuolemisessa olisi ihan jonkun verran toivomisen varaa. Hevosella, ei kengittäjällä.





Silti tuo tammanalku on sulattanut sydämeni tässä talven mittaan. Se hörisee joka kerta, kun kävelen tarhan ohi. Kun huutelen portilla, se tulee luokse niin paljon kuin kavioista lähtee. Ja niistä muuten lähtee, vähän turhankin rivakasti. Jossain vaiheessa, kun selkään pitäisi kavuta, vedän varmaankin jääkiekkomaalivahdin kamat päälle.
Varmuuden vuoksi.